Ajanhallintaa

Bloggailusta on tullut vietettyä hieman lomaa ja siinä sivussa vaihtui vuosikin. Uuteen vuoteen on käyty mieli täynnä käsityöinnostusta, perheen yhteisen talviloman odotusta, uusia sisustusideoita, kevätintoilua, puutarhanlaittosuunnitelmia. Samalla mietteissä on jo äitiysloman loppuminen/mahdollisen hoitovapaan aloittaminen. Jatkuva riittämättömyyden tunne, kun millään ei ehdi tehdä kaikkea mitä pitäisi tai tahtoisi. Voisiko aikaa jalostaa tänä vuonna niin, että sitä riittäisi sopivassa suhteessa lapsille, itselle ja parisuhteelle...?

 

 

Olen kuvitellut omaavani melko hyvät organisointi-, delegointi- ja priorisointitaidot, mutta taisin olla väärässä. Vasta nyt nuo taidot ovat päässeet kunnolla koetukselle ja mulla ei ole edes enempää kuin kaksi lasta! Olen luonnostani sellainen, että tarvin aikaa ja rauhaa toteuttaa asioita, kuten vaikka kotitöitä. Asioiden tekeminen pätkissä, vähän väliä keskeyttäen, ei oikein luonnistu vaan moni asia jää todella kesken kun keskittyminen herpaantuu toisaalle. Illalla saatan huomata, että niin, se pyykkikoneen täyttäminen tai tiskikoneen tyhjääminen jäi kesken, pölyt jäi pyyhkimättä tai posti hakematta sille päivälle, kun pikkuinen poikanen tai vähän isompi poikanen kaipaa huomiota. Puhumattakaan, että saisin joskus tehtyä jotain ekstraa.

 

Nykyään aika vaan ei tunnu riittävän kaikkeen, aikataulut ei meinaa pitää, koti on vähintäänkin joltain suunnalta epäjärjestyksessä ja useampi kuin yksi asia odottaa toteutumistaan... Hatunnosto kaikille, joilla on useampi lapsi ja selviävät arkipyörityksestä vaivattomasti. Mä vielä opettelen :)

Pikkuveljen syntymä

Pikkuveli on kohta viiden viikon ikäinen, joten olisikohan jo aika kirjoittaa jotain pikkuisen syntymästä. Vuorossa siis pitkä synnytyskertomussepustus.

Lauantai-iltana 25.8 ajelimme kotiin päin anoppilasta kyläilemästä, kun tunsin ensimmäiset kipeähköt supistukset, siis sellaiset joita ei enää hajoitussupistuksiksi voinut sanoa. Kuullostelin oloa illan mittaan, kun supistukset hiljalleen tihenivät (välillä jopa viiden minuutin välein) ja myös jonkin verran voimistuivat. Yöllä ei sitten enää kunnolla nukuttukaan, sen verran napakoita supistukset olivat, mutta harmiksi laantuivat aamuyöstä häviten lopulta kokonaan.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina supistukset pysyivät poissa, mutta alkoivat yöllä uudelleen entistä kivuliaampina, tullen noin 10 minuutin välein. Ei kuitenkaan lähdetty vielä sairaalaan, kun tunsin selviäväni kivun kanssa ihan hyvin kotosalla. Oloa helpotti piiitkä lämmin suihku sekä lämmin kaurapussi. Olin ihan varma, että lähtö sairaalaan tulee viimeistään aamulla, mutta kuinkas kävikään. Hienosti alkaneet supistukset lopahtivat taas aamun valjetessa.

Tuolle maanantaille mulle oli varattuna aika äitipolille puoli yhdeksi (kohonneiden verenpaineiden takia) ja sinne lähdettiin yhdessä miehen kanssa. Päivä oli myös meidän seitsemäs hääpäivä ja suunniteltiin kuinka voitaisiin käydä jossain ravintolassa syömässä äitipolikäynnin jälkeen. No, ravintolaan asti ei sitten päästy juhlistamaan hääpäivää, vaan mentiinkin suoraan synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun, sillä lääkärin tsekattua paikat hän totesi kohdunsuun olevan jo 4 cm auki. Tulikin sitten vähän erilainen hääpäivä meille :)

Salissa oli alkuun hyvinkin rento meininki, mulle laitettiin tippa ja vauvasta otettiin sydänkäyrää, sitten vaan hengailua ja höpöttelyä miehen kanssa. Meidän apuna oli kätilöharjoittelija (tai joku vastaava, näin ainakin ymmärsin), varsinaista kätilöä en nähnytkään kuin pariin otteeseen koko synnytyksen aikana :D

Klo 15.45 puhkaistiin kalvot ja vauvalle laitettiin pinni. Odottelin kalvojen puhkaisun yhteydessä valtaisaa vesimassaa, mutta lapsivettä ei sitten tullutkaan kovin paljoa.

klo 17.15 sain tippaan supistuksia kiihdyttävää ainetta, jonka jälkeen olo alkoikin muuttua hyvin nopeasti melko tukalaksi. Vanhat muistikuvat synnytyksen käynnistämisestä tipalla palasivat mieleen ja olo oli ihan yhtä ikävä kuin silloin ensimmäiselläkin kerralla. En missään tapauksessa halunnut tuon kivun kourissa olla sängyllä, vaan mun oli saatava liikkua, joten köpöttelin salissa tipan kanssa sen minkä pystyin. Ilokaasua mulle suositeltiin, mutta en tälläkään kerralla tykännyt siitä yhtään. Pää meni pökkyrään, mutta kipu pysyi samanlaisena.

Vähitellen aloin vinkua jo jotain järeämpää kivunlievitystä, epiduraalia tai jotain, ihan sama kunhan saisi koko ajan voimistuvat supistukset edes hieman helpottamaan. Kätilö tsekkasikin kohdunsuun tilanteen klo 19.10, mutta edistystä ei ollut tapahtunut juuri yhtään! Niin kamalat kivut eikä mitään edistystä, miten turhauttavaa. 

Kivun helpottamisen sijaan tippaa lisättiin ja kivut sen kun yltyivät. Sain avuksi kipupiikin, joka tosin alkoi vaikuttaa vasta kolmenkymmenen hyvin pitkän ja kivuliaan minuutin päästä. Kipu kyllä tuntui edelleen, mutta kipupiikki auttoi rentoutumaan supistusten välissä niin, että sain jollain lailla lähes torkuttua jossain ihme tokkurassa sen muutaman minuutin  mitä supistusten väli kesti. Miehestä oli hyvin apua, kovimmissa kivuissa puristin sen raukan käsiä niin että hyvä jos niissä kiersi edes veri.

Lopulta kohdunsuu oli auki n. 5 cm ja sain siunauksen puudutukselle. Ihana helpotus ajatella, että kohta saisin rentoutua ja kivut helpottaa, ehkä saisin jopa vähän nukuttua kahden edellisyön univelkoja. 

Klo 20.20 mulle laitettiin spinaalipuudutus (en ollut edes tietoinen mitä puudutusta ne muhun lykkää, vaan kuvittelin saavani epiduraalin jota alunperin toivoin). Puudutus tuntui nopeasti erityisesti jaloissa. Aloin kuitenkin ihmetellä kun supistukset tuntuivat jollain tasolla puudutuksesta huolimatta (tässä vaiheessa en vielä tajunnut minkä puudutuksen olin saanut), samoin tuntui jotain muutakin epämääräistä, mutta en tiennyt mikä tuon olon aiheutti.

Kätilön työvuoro oli juuri päättymässä, mutta hän tsekkasi vielä tilanteen klo 20.45. Hämmästys oli mulla ja miehellä suuri kun kätilö totesi että kohdunsuu on täysin auki ja nyt saisi alkaa ponnistamaan. Se oma epämääräinen olo oli vauvan pää, joka oli jo kovasti syntymässä :D Tilanne oli todella epätodellinen, kun olin varautunut pitkään kipuiluun ja nyt oltiinkin yhtäkkiä jo loppuvaiheessa. Ajatuksesta sain hirveästi uutta voimaa. Uskomattoman nopeasti loppu avautumisvaihe lopulta oli sujunut, loput 5cm alle tunnissa!

Ponnistusvaiheessa ympärillä riitti porukkaa, sillä edellisen vuoron kätilö oli jäänyt vielä saliin ja uusi tullut paikalle. Lisäksi oli se kätilöharjoittelija ja joku muu, joka ilmeisesti seurasi harjoittelijan työskentelyä. Harjoittelija sitten hoitikin synnytyksen loppuvaiheen ohjauksen, eli kertoi kuinka pitää ponnistaa, kuinka jne. Ponnistusvaihe oli helppo ja kesti vain 3 minuuttia! Ei sattunut yhtään ja repeämiäkään ei tullut.

Klo 20.53 syntyi suloinen pieni peikon näköinen poika. Vauva pääsi heti äidin rinnalle paidan alle ja siinä saatiin tutustua toisiimme. Mikä mahtava hääpäivälahja! 

Olisin niin halunnut vaan olla vaavin ja miehen kanssa rauhassa, mutta tälläkään kertaa en saanut jäädä saliin synnytyksen jälkeen. Nimittäin istukka ei sitten suostunutkaan irtoamaan helpolla ja lopulta jouduin leikkaussaliin istukan käsinirroitukseen, joka olikin sitten ehkä koko synnytyksen ikävin vaihe. Ihan siitä syystä, että luulin synnytyksen jo olleen ohi kun tuli tällainen lisäkäänne. Pääsin osastolle heräämön kautta vasta yhdeltä yöllä, mies oli tuossa vaiheessa jo passitettu kotiin. Pyysin heti vauvan viereeni ja loppu yö meni vaan ihastellessa pientä nyyttiä.

Synnytys oli kivulias, mutta nopea ja näin jälkikäteen siitä jäi ihan hyvä fiilis.  Hormonit ovat saaneet äipän tihrustamaan välillä herkistelyitkua, mutta kaiken kaikkiaan olo on onnellinen. Ja lopputuloshan oli ja on mitä ihanin ♥

Valmistautumista

Raskaus alkaa olla loppusuoralla, viikkoja kasassa 37+3 ja älytön uupumusväsymys on tullut taas vierailulle. Oikein mitään ei jaksa touhuta, eikä mihinkään asiaan tarttua. Oma olemuskin alkaa vähitellen muistuttaa rantapalloa ja ketteryys on jotain norsun tai mursun luokkaa. Hemoglobiini on raskauden edetessä laskenut, mutta ei vielä niin paljon, että pelkästään sillä selittyisi tämä väsy. Öisin saa rampata vessassa välillä jopa tunnin välein, että eipä kai ihme että päivisin on vähän takussa. Lisäksi Leo on saavuttanut jonkun uuden mukavan uhmisitsepäisyysvaiheen, osaa olla melko jääräpää monessa asiassa ja haastaa kovasti. Tai sitten tuo aavistaa että leppoisa ainokaisena olo tulee pian muuttumaan. Kuinka isolta pojalta tuo esikoinen mahtaa tuntuakaan sitten kun sylissä on vastasyntynyt?

Eilen oli viimeinen lääkärineuvola, josta pikaisena yhteenvetona mainittakoon, että vauveli on raivotarjonnassa, mutta ei vielä kiinnittynyt eikä mikään muukaan enteile synnytyksen olevan lähellä. Yritän orientoitua ajatukseen, että sitä saatetaan olla raskaana vielä kuukausikin, mikäli vauveli kovin viihtyy yksiössään. Voimat on pienellä selvästi kasvaneet ja tila vähentynyt, kun välillä jytää ja möyrii niin että mahaan ihan koskee. Istumassa en saisi olla ollenkaan, erityisesti autoa ajaessa saa tuntea kunnon potkuja :) Suppareita tuntuu aina silloin tällöin ja masu vetää pinkeäksi kun pitää nousta esim. sängystä.

Väsymyksestä huolimatta olen saanut vihdoin ja viimein laitettua vauvan huoneen kuntoon (siitä tulossa kuvia toisessa postauksessa) sekä pakattua sairaalakassin.

Ohessa listausta sairaalakassin sisällöstä:
- omat hygieniatarvikkeet (hammasharja ja -tahna, dödö, shampoo ja saippua)
- jokunen meikkituote, hiuslakka, hiusharja, ponnareita sekä hiustenkuivain
- imetysliivit ja liivinsuojia, rintakumit
- omat kotiutumisvaatteet sekä yöpaita
- sukkia ja alushousuja (sairaalan lötkösukat ja verkkoalushousut ei ihan houkuttele)
- vauvan kotiutumisvaatteet, ensilelu ja tuttipaketti
- kamera ja kännykkä
- korvatulpat
- neuvolakortti
- kirjoitusvälineet "synnytyspäiväkirjaa" varten
- pillimehuja ja jotain naposteltavaa

Näillä pitäisi jonkin aikaa pärjätä. Ajatuksena, että sairaalassa saattaisi mennä useampi vuorokausi (mikäli käynnistellään tms.) kuten ekassa raskaudessa niin tavaraakin on sitä mukaa :) Vauvan turvakaukalon mies saa tuoda vasta kotiinlähtöpäivänä synnärille.

Vinkatkaahan jos jotain oleellista jäi puuttumaan!

Minuutit, tunnit, päivät...

Mistä sais ostaa lisää aikaa? Mulla alkaa olla päivän tunnit aika tarkkaan käytössä, kun ylimääräistä aikaa ei tunnu juuri olevan.  Bloggaaminenkin on ihan retuperällä. Kuvan kalenteri ei kerro todellakaan koko totuutta. Tässä vaiheessa sivut näyttävät vielä melko tyhjiltä...

Viikolla rampataan työn, hoitopaikan ja kodin välillä, tasapainoillaan kotiaskareiden, lapsenhoidon ja parisuhteen hoitamisen kanssa. Arvata saattaa mihin jää tahtomattaankin heikoimmin aikaa :/ Viikonloput suorastaan kiitää ja niihin koittaa ehkä turhaankin ahtaa kaikkea kivaa tekemistä perheen kesken, ettei mene kallisarvoiset yhteiset vapaahetket hukkaan. Pitäisi oppia olemaan paikallaan ja nauttia tekemättömyydestä jos siihen on mahdollisuus...

Uusi työ on alkanut ja edellinen loppunut. On henkisesti raskasta aloittaa uusi työ jo toistamiseen puolen vuoden sisällä. Muutenkin olen ihminen, joka sopeutuu hieman hitaasti muutoksiin tai stressaa niistä kohtuuttomasti. Oman pääkopan muuttaminen uudelle taajudelle vie aina tovin aikaa. Silti tykkään muutoksista. Outo minä. 

Leon kanssa eletään väsyttävää, mutta ihanaa taaperoaikaa. Tuo poika tuo niin paljon onnea ja iloa elämään, ettei ole tosikaan. Hassuttelija, höpsöttelijä, rutistettavan rakastettava poikanen. Koen aika-ajoin huonoa omaatuntoa siitä, että ehdin arkisin olla Leon kanssa liian vähän aikaa. Ehkä juuri siksi meille on jäänyt päälle tapa, että poika nukutetaan sylissä yöunille. En vaan malta luopua tuosta yhteisestä iltahetkestä, joka on myös nopein tapa saada Leo unille. Eipä tuo kai mitään haittaakaan, vaikka pojan voisi ihan hyvin laittaa suoraan sänkyynkin hakemaan unta itsekseen. Mutta mikään ei ole niin suloista kuin uninen lämpöinen poikanen sylissä, ihan paikoillaan, rauhassa :)

Kuitenkin tämä muuttunut elämänrytmi taitaa sopia meille. Vaikka on välillä kiireistä ja väsyttävämpää, nauttii yhteisistä hetkistä sitten kuitenkin ihan toisella tapaa kuin jos olisin koko ajan kotona. Ja tiedän senkin, että tätä hektistä aikaa ei kestä ikuisesti, elämäntilanteet muuttuvat ja tämä hetki häviää ihan kohta. Haikeaa ja samalla tavallaan lohdullista.

Yksin kotona. Ihanaa!

Toiset on toipuneet juhannuksesta, toiset ei... Itse vietän parhaillaan saikkua, kun se juhannukseksi iskenyt flunssa sen kun jatkuu ja jatkuu. Lääkärikäynti varmisti ärhäkän poskiontelontulehduksen, minkä vuoksi olo on niin hatara. Mutta mikä siinä on, ettei vaan jaksaisi olla aloillaan, kun pitäisi levätä? Outoa olla ihan yksin kotona. Kodin hiljaisuudessa on jotain niin rentouttavaa itsessään, että oon täällä haahuillut ympäri kämppää, vähän siivoillut tuolla ja järjestellyt täällä, kun siihen ei muuten ole näin hyvää mahdollisuutta. Ehkä seuraavaksi pitäisi mennä lepäämään? Jos maltan...

Juhannuksena tehtiin pikavisiitti siskon mökille, jonne on tehty massiivista maanmuokkausta. Mökille on tehty ihana hiekkaranta ja muutenkin koko paikka on kaunis kuin postikortti. Puolikuntoisena vilkkaan lapsen kanssa reissu oli kuitenkin turhan väsyttävä. Leohan olisi koko ajan vaan mennyt pää kolmantena jalkana vaikka suoraan järveen. Ei mitään varoituskelloja vielä tuolla pojalla.

Pillimehu sai välillä Leonkin pitämään paussia :)

Viikon päästä miehellä alkaa kesäloma ja saavat Leon kanssa nauttia kaksistaan poikien kesästä. Itseä vähän kirpaisee se, etten pääse viettämään murujen kanssa lomaa, mutta sille nyt ei mahda mitään.

Nykyinen työ kestää elokuun loppuun ja sitten alkaa ihan uusi työ! Sain nimittäin sen paikan, johon olin pari postausta sitten menossa haastatteluun! Jiihaa! :) Vakipaikka ja uusi työ, josta saa tehdä itsensä näköisen. Odotan innolla ja jännityksellä syksyä. Niin ne asiat vaan järjestyy, vaikka välillä olin lähes luovuttaa noiden töiden löytymisen suhteen. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna asiat ovat sujuneet juuri niin kuin pitikin. Ei välttämättä juuri niin kuin olin suunnitellut, mutta lopputulos olikin näin parempi, kuin mitä olisin itse osannut kuvitellakaan. Onneksi elämää ei pystykään tarkkaan suunnittelemaan, yllätyksellisyys tekee siitä paljon mielenkiintoisempaa. 

Kesäistä viikkoa kaikille!

Mitä meille kuuluu?

Ei voi mitään. Aika ei tahdo riittää blogin päivittämiseen, vaikka paljon olisi asiaakin. Tai no, onko mulla juurikaan mitään oikeaa asiaa, mutta tätä omaa höpinää ainakin. Päivät kulkevat nykyään tarkasti ennalta koodattua rataa: aamuherätys  -  poika hoitoon - töihin - töistä kotiin - kauppaan - kotitöitä - leikkimistä - nukkumaan. Arvokasta ilta-aikaa ei malta käyttää koneen ääressä kököttämiseen. Mutta kyllä pitää aina välillä muistaa tulla tännekin jotain kertoilemaan.

Hoidon aloitus on Leolla sujunut ihan mahtavan hienosti, vaikka pelkäsinkin hienon alun jälkeen jotain takapakkia. No, sellaista ei ole tullut. Leo menee iloisena hoitoon ja saman iloisen vesselin saamme iltapäivällä hoidosta hakea. Täytyy olla todella tyytyväinen, että kaikki on sujunut ilman ongelmia. Mitä nyt poikasen nenä vuotaa normaalia useammin, mutta siinäpä ne harmillisimmat hoidon aloittamisen sivuoireet olivatkin. Hoitaja on mukava ja hoitokaverina Leolla on veljekset, joista toinen on saman ikäinen kuin Leo. Uusia sanoja on pojalla tullut kovasti hoidon aloittamisen jälkeen, joista äiti ei juuri nyt muista muuta kuin sen kauan kaivatun sanan: isi :)

Tällä viikolla me suunnataan miehen kanssa ihan kaksin Kööpenhaminaan pienelle lomalle. Miesparka ei taida tietää mitä tuo käsite loma tässä tapauksessa tarkoittaa. Shoppailua, shoppailua, shoppailua... :D  Kyllä tulee tarpeeseen tämän hulinan keskelle. Muutenkin on ollut melkoista vuoristorataa tämä elämä viimeaikoina, että aina ei ole tiennyt onko tunnelin päässä valoa vai tuliko elämään hetkeksi sähkökatkos. Noh, enpä täällä blogimaailmassa ala huoliani erittelemään, muuten kuin että tällä erää tuo mielen tunneli näyttää onneksi ihan valaistulta. Täytyy pitää itsensä kiireisenä niin ei jouda murehtimaan, eikös.

Pitää laittaa kuvatunnelmia reissulta jahka kotiudumme!
Kivaa viikkoa!

Ai niin ja huomenna taas uuteen työhaastikseen, hih.

Muutoksia kuvioihin

Yhteen viikkoon on taas mahtunut monenmoista. On pitänyt niin kiirusta, ettei meinaa perässä pysyä ja sitten päälle vielä tämmöinen suloinen kesäsää. Voi kun tästä ehtisi nauttia täysin siemauksin, kerätä talteen talvea varten. Lämpö, auringonpaiste, lehteen puhkeavat puut, koko ihanuus.

Alkuviikosta varasin matkan mulle ja miehelle Kööpenhaminaan, jonne lähdetään ensi kuussa. Päästään ihan kahden muutaman päivän reissulle ja Leo jää ensimmäistä kertaa yökylään kummitädin luo. Onneksi ehdin varata matkan ajoissa, olisi saattanut muuten jäädä kesän lomailut aika minimiin. Ehdin jo ajatella, miten vietän lokoisan loman murehtimatta työkuvioita ja kuinkas ollakaan tiistaina sain puhelun eräästä paikasta, jossa olin käynyt kuukausi sitten työhaastattelussa. En tullut valituksi silloin hakemaani paikkaan, koska ottivat henkilön kyseiseen työhön sittenkin talon sisältä, mutta nyt oli ilmaantunut homma, johon tarvitsivat erittäin nopealla aikataululla työntekijää. Itse asiassa tämä työ vaikuttaa mielenkiintoisemmalta kuin se, mihin alunperin hain.

Mulla alkaa siis työt ensi maanantaina! Hui. En oikein vieläkään ole ehtinyt totuttautua ajatukseen, kun kaikki tapahtuu niin ryminällä. Eniten tässä mietityttää tietysti Leon hoitokuviot. Ensimmäisen työviikon ajan joudutaan järjestämään pojan hoito itse, seuraavasta viikosta alkaen meille luvattiin kaupungin järjestämä hoitopaikka. Täällä vaan toivotaan sormet ja varpaat ristissä, että Leo saisi kivan ja osaavan hoitotädin.

Yllättävän kipeää ajatella oman lapsen hoitoon laittamista, vaikka tähän olen tavallaan valmentautunut koko kevään ajan. Tiedän, että kaikkien kannalta tämä on paitsi iso mullistus, myös hyvä juttu, vaikka hieman kirpaiseekin. Kaipaan itse työntekoa ja oman osaamisen likoon laittamista ja Leo kaipaa muiden lasten seuraa. Ja ehkäpä hoidossa saa myös enemmän virikkeitä kuin tylsän äiskän kanssa kotona.

Nämä viimeiset kahdenkeskiset arkipäivät ollaan vietetty Leon kanssa hyvin tiiviisti ja nautittu toistemme seurasta. No, ainakin minä olen. Asioiden järjestelyn lomassa olen koittanut imeä itseeni tuon pienen pirpanan energisyyttä ja iloisuutta. Paras akkulaturi mitä tiedän. Äiskää jo jännittää...

Toinen äitienpäivä

Saan viettää toista äitienpäivääni. Sää voisi olla kauniimpi, tuo ulkona satava tihkusade ei kovin paljoa mieltä piristä. Leo on tinttaillut koko päivän, joten tässä onkin oikein  äidillinen, rakastava ja pitkäpinnainen olo :p No mutta tätähän tämä äitiduuni välillä on, tihkusadetta ja mörrimöykkyjä. Toisinaan taas ihanaa, virkistävää ja hauskaa. Sitä onneksi useimmiten.

Tällä kertaa valitsin (ja ostin :) itse itselleni äitienpäivalahjan. Uuden pyörän. Vanha mummopyöräni olikin jo yli 15 vuotta vanha, teniajan uskollinen ajokki, käytössä kulunut ja hajonnut, joten uusi tuli kyllä tarpeeseen. Nyt pihalla kiiltelee uutuuttaan musta mummiska, ilman vaihteita tai muita hienouksia, sellainen perusfillari.  Pitää laittaa Leolle vielä istuin kiinni pyörään, niin päästään tekemään keväisiä ja kesäisiä pyörälenkkejä vaikka koko perhe yhdessä. Mieheltä sain lahjaksi runkoruusun ja täyden vapauden tälle päivälle Leon hoitamisesta! Luksusta!

Iltapäivällä matka käy onnittelemaan omaa äitiäni. Eilen jo käytiin anoppilassa. Äidille ostin lahjaksi paidan ja paketoin sen silkkipaperiin, kun varsinainen lahjapaperi unohtui ostaa. Oikeastaan näin lahjasta tuli nätimpikin. On ihanaa panostaa paitsi lahjaan, myös paketin ulkomuotoon. Saatan metsästää kaupasta tietynlaista lahjanauhaa, tai suunnitella pitkään lahjaan sopivaa käärettä. Itse lahjankin ostan mielelläni tarkkaan lahjan saajaa ajatellen. Vielä parempaa olisi itse tehty lahja, jos vain aikaa ja taitoja riittäisi. Minusta ei olisi hankkimaan jotain persoonatonta valmista kaupan lahjapakkausta. Yleensä taidan ostaa paljolti sellaisia lahjoja, joista itsekin tykkäisin. Varmaan siksi miehille onkin niin hankalaa ikinä keksiä kunnon lahjaa. Aina sama ongelma, oli kyseessä sitten oma mies tai isä. Mistä lahjoista miehet tykkää? Onneksi isänpäivään on vielä aikaa :D

Onnea kaikille ihanille äideille! ♥

Kaappien kevätsiivot

Laitoin taas vaihteeksi turhaa roinaa kirppikselle myyntiin. Lajittelin kaikki Leon pieneksi jääneet vaatteet myytävien ja säilytettävien kasoihin. Mikä määrä niitä onkaan kertynyt! Kuvittelin, että vauvanvaatteista olisi mahdoton luopua ja myytävien kasa jäisi kovin pieneksi, mutta yllätin itseni ja sain valikoitua aikamoisen määrän vaatteita kirparille vietäväksi. Ihan pienen pienistä vauvanvaatteista en hennonnut luopua vaan pakkasin suloisimmat pikkunutut ja potkarit äitiyspakkauslaatikkoon odottamaan uutta käyttöä sitten joskus ;) 

Leolle ei ole oikeastaan koskaan hankittu mitään erityisen kalliita merkkivaatteita.  En oikein ymmärrä sellaisen päälle, hinta on varmaan suurin syy ja koska söpöjä vaatekappaleita löytyy edullisemminkin, niin olen sitten ostanut niitä. Leon garderobi koostuu pitkälti markettien perusvaatemerkeistä, Lindexiltä, H&M:ltä tms. ostetuista vaatekappaleista.  Hyvin ovat palvelleet ja kelvanneet.

Tämä kirppismyyntitouhu on mulle jonkin sortin harrastus. Myytävät vaatteet pestään, silitetään, hinnoitellaan ja viikataan sieviin pinoihin. Jostain kumman syystä tälläinen näpertely on ihanaa puuhaa. Tällä kertaa laitoin hinnat melko pieniksi, alle euron bodeja, muutaman euron asukokonaisuuksia. Melkein kaikki vaatteet tuli myytyä ja viikon kirppisaldokin ihan hyvä, hieman alle 200€. Toki myin vaatteiden lisäksi myös muuta tavaraa. Nyt on kaapeissa taas vähäsen enemmän tilaa.

Ja mitäpä sitä tälläinen sisustusintoilija tekisi muuta kuin ostaisi noilla kirppisrahoilla lisää roinaa :D Eilen shoppailtiin siskon ja lasten kanssa ja mukaan tarttui yhtä sun toista kivaa.

Valkoinen metallikori, käyttötarkoitus vielä mietinnässä ;)

"Postilaatikko"

Laskulokerikko, jollaista olen jo kauan etsiskellyt

sekä

Pussukka uusille pyykkipojille ja saippuaa

Kiitos ei

Tämä alkuvuosi on mennyt mulla hyvin pitkälle aktiivisen työnhaun merkeissä. Henkisesti väsyttävää ja energiaa vievää puuhaa etsiä sopivaa työtä, tehdä jokaiseen työpaikkaan räätälöity työhakemus, odottaa pitkään, joskus jopa yli kuukauden ajan jotain yhteydenottoa, innostua haastattelukutsuista, jännittää haastattelua ja panostaa siihen täysillä... ja lopulta pitkän prosessin päätteeksi kuulla pettymystä aiheuttava kiitos, mutta ei kiitos. 

Olen tiristänyt itsestäni kaiken osaamiseni, koittanut tuoda esiin kykyä, taitoa ja vaikka mitä muuta, mikä vuoksi olenkin nyt henkisesti aika loppu. Kaikkiaan kolmessa haastattelussa on nyt tullut käytyä... hmmm... kuukauden sisään. Ensimmäisessä olin tradenomin papereillani neljää yliopistotutkinnon suorittanutta vastaan ja yllätys, yllätys hävisin skaban. Toisessa olin kolmen parhaan ja tasaväkisen finalistin joukossa, mutta näppäryystestin perusteella joku toinen sai paikan. Kolmannesta odotan vastausta, mutta toiveet sen suhteen eivät ole kovin korkealla :P  Kilpailuhenkinen minäni on saanut kolauksen ja se ärsyttää. Mä haluan voittaa ja saada työn!

Tähän hetkeen tarvitsisin jotain hetkellistä maisemanvaihdosta tai piristävää muutosta, muuta ajateltavaa. Ei ole kiva Leollekaan, että äiti on ihan muissa maailmoissa, kun pitäisi keskittyä entistä enemmän tuohon ihanaan päivänpaisteeseen, joka ei huolehdi huomisesta vaan nauttii enimmäkseen joka hetkestä. Äiti tarvitsisi nyt palasen pojan intoa, hyvää tuulta ja energiaa.

Uusia asioita

Onpas kulunut viikko ollut täynnä touhua ja säntäilyä sinne tänne. Pitää tulla blogimaailmaan hetkeksi huilaamaan. Viikon sisään olen ehtinyt käydä jo toisessakin työhaastattelussa. Lisäksi se ensimmäinen haastattelu poiki mulle jatkopaikan ja juuri nyt suoritin parit näppäryys- ja tarkkuustestit koneella, jotka kai sitten viimekädessä ratkaisevat valinnan. Enpä ole ennen tuollaisiakaan joutunut tekemään. Huh... vieläkin kädet tärisee kun tiukka keskittyminen ja jännitys purkautuu. Nyt alkaa jo tosissaan jännittää jos näistä paikoista jompi kumpi olisi tarkoitettu mulle. Koitan vältellä turhaa toiveilua, mutta onhan tässä jo kieltämättä melko hyvät tsäänssit.  Ja tietysti haikeana ajatuksissa myllää tämän kotiäitikauden päättyminen. Raaskinkohan mä antaa tuota poikaa ollenkaan hoitoon ;)

Tällä viikolla on tavattu myös taloedustaja. Kolme tuntia keskustelua ja suunnittelua. Paljon tuli uutta asiaa, tarpeelista tietoa, kasa esitteitä ja pino papereita sekä kova hinku omasta kodista. Isojen asioiden suunnittelu on jännittävää, mutta myös henkisesti voimia kuluttavaa. Itse olin tuon palaverin jälkeen ihan sippi. Nyt tuntuu tapahtuvan niin isoja asioita, ettei oma pää oikein pysy perässä. Onneksi mulla on tuo oma rakas poikanen, joka kiipeää syliin, painaa pään rintaa vasten  ja välillä herättää äidin tähän päivään.

Odottavan aika on pitkä

Sain kaivatun puhelinsoiton eilen ja tänään sitten kävin työhaastattelussa :) Työ vaikuttaa sellaiselta, jota tekisin hyvin mielelläni. Tavallaan ihan uutta hommaa, mutta johon voin soveltaa edellisissä työsuhteissa hankkimaani kokemusta. Mikä parasta tämä paikka olisi tässä omalla kotipaikkakunnalla. Hakijoita oli huimat 150, joten täytyy olla tyytyväinen että tähän asti jo pääsin. Haastattelu oli mukavan rento ja koin että sain asiani sanottua ja annettua itsestäni positiivisen kuvan. Nyt vaan jännätään. Tuloksia saakin sitten odottaa aivan pitkästymiseen asti, lähes pari viikkoa :p Toivotaan parasta...

Kuumeilua

Ostin ihan itse omalle ihanalle itselleni kukkia! Tulppaaneja, kevään tuntua, piristystä talven keskelle. Aaah, rakastan kukkia! Kukat on oiva piristys, kun kotona sisätiloissa kököttäminen alkaa jo käydä työstä. Pakkanen senkun kiristyy ja viimeistään tuo ikävä viima pakottaa pitämään nokan visusti ulko-oven lämpöisemmällä puolella. Meillä kun ei Leon kanssa ole autoakaan käytössä päiväsaikaan, jotta voitaisiin kipaista kaupungilla tai kyläilemässä kun Leoin isi huristelee sillä ympäri maakuntaa työasioissa, niin pakko jäädä kovimmilla pakkasilla vaan kotiin. Vaikka onhan meillä tuo kakkosauto, vanha ja kylmä jääkaappikosla, mutta sillä ei tarkene lähteä liikkeelle.  

Tämän arktisen jääkauden "pakottamana" netissäkin on tullut oltua ihan luvattoman paljon. Niin, enhän mä netissä koskaan muuten olekaan... *viheltelee* Varsinkin toisten ihanista blogeista löytyy vaikka millä mitalla kivoja ideoita, joita olisi hauska itsekin päästä kokeilemaan. Haluaisin sisustaa, suunnitella, ommella, näperrellä, leipoa... Innostus kaikkeen on valtava. Tarvitsisin vaan lisää tilaa, ompelukoneen ja vähän enemmän aikaa.

Se talokuumekin nostaa TAAS päätään, voi apua! Varma kevään merkki. Joku ihme pesänrakennusvimma mulla vissiin :D Hih, muut tuntuu vauvakuumeilevan, mutta mä vaan talokuumeilen :) Se tonttihan meillä on edelleen varauksessa ja nyt on katsottuna omalle budjetille sopiva talo, tehty excel-laskelmia ja vaikka mitä. Viikonloppuna suunnataan yhteen talonäyttelyyn, jossa varmistetaan onko suunniteltu talomalli meille se oikea. Taloprojektia pukkaa siis päälle, mutta me ollaan sen verran varovaisia, että isoa lainaa ei ihan tuosta vaan olla ottamassa. Mulla kynnyskysymys on nyt työt, nimenomaan mun työt. Jos onnistaa ja töitä löytyy, niin saa tämä polttava talokuume kunnolla tulta alleen. Jänskää!

Niin ja pitää nyt vielä oikein kirjata ylös, että Leo käveli tänään itse mummilassa, innokkaan kannustusjoukon saattelemana, reilun kaksi metriä (sisältäen useita pieniä varovaisia askeleita). Pisin kävelty matka tähän mennessä. Suloista :) Puhettakin pojalta tulee koko ajan enemmän ja enemmän, vaikka suurinta osaa en millään vielä ymmärrä. Äskettäin yksi uusi sana aukesi ja tajusin viimein mitä poitsu tarkoittaa, kun sanoo "yyttä", jota höpöttää tosi usein. Se on heittää. Aina tulee kiellettyä, että ei saa heittää, kun poika paiskoo lelujaan. Kaikki muukin luvaton on "yyttä" pojan mielestä. Jos taas kaikki on mennyt hienosti; pottaan on tehty asiat, on syöty ruoka tai jotain muuta urheaa, niin Leo sanoo "hyä!" eli hyvä :) Hyvä poika!