Jonkin asteinen tyytymättömyys on iskenyt muhun turhan usein viime aikoina. Perusasiat on ihan hyvin, mutta mä tunnen olevani jotenkin sivussa ihan kaikesta, välillä tosi yksin. Elämä junnaa paikallaan, mitään ei tapahdu!
Seuraavan tekstin oon kirjoittanut jo aikaisemmin paperille, mutta kirjoitan sen nyt tännekin, koska se saa mut asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja lopettamaan itsesäälittelyn.
Kiidän liikaa. Ajatukset hyppii tulevassa. Odotan koko ajan jotain. Kesää, syksyä, talvea... kun se hetki on käsillä, niin jo toista hetkeä. Kun lapsi oppisi sen ja sen taidon. Saavuttaisi jälleen uuden etapin. Kunpa jo pääsisimme rakentamaan, omaan kotiin. Saisinpa jo uuden työn. Toinen aika, huominen.
Nyt pitää jarruttaa. Ottaa itseä hartioista kiinni ja istuttaa pöydän ääreen näkemään tämä hetki. Elämä nyt. Miksi yritän aina kiiruhtaa tämän ajan edelle, niin että se käsillä oleva hetki jää melkein elämättä ja nauttimatta?
Pienen pojan aamuiloinen höpöttely omasta sängystä. Sateen ropina katolla. Ihana hetki. Miksi en osaa elää hetkessä kuin lapsi, jolla ei ole vielä käsitystä ajasta. Lapselle on vain se hetki, juuri sellaisena, aitona. Minulle aika juoksee. On vuosia, tapahtumia, kiiruhtamista ajasta ja paikasta toiseen.
Vaikeaa tajuta, että vaikka tuo pieni rakas poika on ollut meille vanhemmille olemassa vielä melko lyhyen aikaa, olemme me vanhemmat olleet olemassa hänelle aina. Siinä lapsen ja vanhemman suuri aikaero.
Yritän hidastaa tätä turhaa juoksua ja nauttia kunnolla näistä nopeasti vilistävistä päivistä, sillä koskaan enää ei tuo pieni kirkassilmäinen poika ole noin pieni kuin tänään.
Tähän hetkeen jään, sen talletan ja palaan joskus muistoissani uudelleen.
Onnea uuteen blogiin, en ole piitkään aikaan ehtinyt käydä lukemassa! Ihana kirjoitus, voisi olla niin minun kirjoittamani. Tohon ei voi lisätä enää mitään :) Mukavaa loppuviikkoa teille, nauttikaahan siitä!
VastaaPoistaKiitos :)
VastaaPoista