Viime yö oli jostain syvältä... Leo valvotti yhtäsoittoa aamu kolmesta viiteen. Kaksi tuntia! Ei käy mun ymmärrykseen, miten toinen voi kukkua ihan pirteänä keskellä yötä. Uudelleen nukuttaminen käy todella työstä ja väsyneenä se on mitä ikävintä puuhaa.
Lapsi huutaa. Äiti herää kesken makoisten unien ja raahautuu makuuhuoneesta vastapäiseen lastenhuoneeseen ja miettii mielessään onko ensinkään mitään järkeä pitää pojan sänkyä noin kaukana... Peittelen lapsen sänkyyn ja laitan tutin suuhun, mistä seuraa välitön ylös kömpiminen ja huutoa kun yritän hipsiä pois huoneesta.
Kapaloin pojan ja taputtelen rauhoittavasti. Kapalosta pyristelyä ja huutoa. Käännän pojan massulleen. Huutoa. Otan syliin, johon poika pitkän heijauksen jälkeen nukahtaa. Hyssytän ja keinutan parikymmentä minuuttia ja yritän siirtää lapsen sänkyyn varo-varo-vaisesti. Poika herää saman tien kun laitan häntä sänkyyn. Alkaa hilluminen ja möyrintä ympäri sänkyä. Nousee ylös, istuu, pyörii, hihkuu ja kiljuu.
Äiti antaa periksi ja luovuttaa, ei jaksa enää koittaa saada toista rauhoittumaan saati nukkumaan... Jostain muistuu mieleen tv:stä tullut kauhukakaraohjelma, jonka nukutusrituaalina oli istua vain hiljaa huoneessa ja antaa lapsen nukahtaa tuntien olonsa turvalliseksi, kun joku on läsnä. Istun pojan sängyn päätyyn rahille ja annan tyypin hihkua ja pyöriä miten huvittaa.
Pari kertaa poika käy tarkistamassa ja kokeilee pinnojen välistä, onko äiti siinä. Sitten tapahtuu ihme ja poika asettuu ihan oma-aloitteisesti makuulle, hakee hetken hyvää asentoa ja alkaa tuhisten nukkumaan! Tadaa! Unta sitten riittääkin ihan aamukymmeneen, että sikäli ollaan taas voiton puolella ja elävien kirjoissa.
Mitä tästä opimme? Nukuttaminen ei näköjään hyödytä mitään.
Aamulla bongasin poitsun suusta uuden ylähampaan. Olisko se yöllinen sitten sitä? Tyyppi tehtailee nyt hampaita ihan urakalla. Koitan ottaa tuon valvoskelun yhtenä vaiheena, joka toivottavasti ei jää päälle. Ei kovin usein näin pitkiä unettomia jaksoja tuleviin öihin, kiitos!
Lapsi huutaa. Äiti herää kesken makoisten unien ja raahautuu makuuhuoneesta vastapäiseen lastenhuoneeseen ja miettii mielessään onko ensinkään mitään järkeä pitää pojan sänkyä noin kaukana... Peittelen lapsen sänkyyn ja laitan tutin suuhun, mistä seuraa välitön ylös kömpiminen ja huutoa kun yritän hipsiä pois huoneesta.
Kapaloin pojan ja taputtelen rauhoittavasti. Kapalosta pyristelyä ja huutoa. Käännän pojan massulleen. Huutoa. Otan syliin, johon poika pitkän heijauksen jälkeen nukahtaa. Hyssytän ja keinutan parikymmentä minuuttia ja yritän siirtää lapsen sänkyyn varo-varo-vaisesti. Poika herää saman tien kun laitan häntä sänkyyn. Alkaa hilluminen ja möyrintä ympäri sänkyä. Nousee ylös, istuu, pyörii, hihkuu ja kiljuu.
Äiti antaa periksi ja luovuttaa, ei jaksa enää koittaa saada toista rauhoittumaan saati nukkumaan... Jostain muistuu mieleen tv:stä tullut kauhukakaraohjelma, jonka nukutusrituaalina oli istua vain hiljaa huoneessa ja antaa lapsen nukahtaa tuntien olonsa turvalliseksi, kun joku on läsnä. Istun pojan sängyn päätyyn rahille ja annan tyypin hihkua ja pyöriä miten huvittaa.
Pari kertaa poika käy tarkistamassa ja kokeilee pinnojen välistä, onko äiti siinä. Sitten tapahtuu ihme ja poika asettuu ihan oma-aloitteisesti makuulle, hakee hetken hyvää asentoa ja alkaa tuhisten nukkumaan! Tadaa! Unta sitten riittääkin ihan aamukymmeneen, että sikäli ollaan taas voiton puolella ja elävien kirjoissa.
Mitä tästä opimme? Nukuttaminen ei näköjään hyödytä mitään.
Aamulla bongasin poitsun suusta uuden ylähampaan. Olisko se yöllinen sitten sitä? Tyyppi tehtailee nyt hampaita ihan urakalla. Koitan ottaa tuon valvoskelun yhtenä vaiheena, joka toivottavasti ei jää päälle. Ei kovin usein näin pitkiä unettomia jaksoja tuleviin öihin, kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti