Kulunutta viikonloppua vietettiin Leon kanssa kaksistaan, kun mies oli perjantaista sunnuntai-iltaan kertaamassa. Vaikka kuinka koitin antaa ekstra-aikaa pojalle, leikkiä ja touhuta, oli Leolla selvästi isiä, the kiipeilypuuta ja hauskuuttajaa, ikävä.
Isiä etsittiin heti perjantana hoidosta kotiin tultua niin makuuhuoneesta, vessasta, kuin sohvaltakin. Poika huhuili ishiä ja kiersi etsien ympäri taloa mihin iskä on piiloutunut. Eikä pieni poika tainnut oikein ymmärtää, kun koitin selittää että isi tulee kotiin vasta ylihuomenna.
Isi on pojalle varsinainen idoli. Isin sanomiset otetaan todesta, toisin kuin äidin, jonka kieltoja ei yleensä ihan ensimmäisellä kerralla edes uskota. Sen sijaan jos isi kieltää, tulee heti hirveä loukkaantunut itku. Miten isi saattaa! Iskän kanssa painitaan ja pöllötellään ja sunnuntaisin meidän perheen miehet käyvät yhdessä uimahallissa polskimassa. Se on poikien ihan oma juttu. Ja mitä isommaksi Leo tulee, sitä enemmän nuo kaksi varmasti yhdessä harrastavat. Leolla on onni omistaa isi, joka on lapsen elämässä mukana ihan oikeasti, eikä vaan sohvan pohjalta käsin...
Arvata saattaa, että ilo oli suuri, kun isi viimein sunnuntai-illalla palasi kotiin. Isiä varten leivottiin täytekakku, paitsi kotiinpaluuta, myös samaan päivään osunutta syntymäpäivää juhlistaaksemme. Meillä oli siis kaksinverroin juhlimisen aihetta. Kakku oli hyvää, vaikka pursotukset meni vähän vinksin vonksin... Enkä ole vielä keksinyt millä lailla kakkuun saa kauniin (toisin sanoen valumattoman) kinuskikuorrutuksen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti