Kipunointia ja salamointia, turhautumiskiukkua, lyhyttä pinnaa, huutoa... vahvaa oman tahdon osoittamista, luonnetta. Sitä löytyy! Olisiko kyseessä jo alkava uhmaikä? Onneksi löytyy myös vastapainoksi suloisia hymyjä, hurmurintaitojen harjoittelua, jatkuvaa pälpätystä, uusia oivalluksia, iloa ja riemua sydämen pohjasta asti.
Kun on päässyt ajattelemasta miten helppo lapsi mellä onkaan, osaa se kyllä yllättää välillä hieman toisellakin tavalla. Ehkä noin kuukauden verran on etsitty uusia rajoja ja koeteltu vanhempien kärsivällisyyttä. Yhteinen kieli kun ei vielä oikein suju (poika tajuaa kyllä, vanhemmat taas hieman hitaasti), on äidin ja isän koitettava ymmärtää lasta muulla tavalla. Eleistä, sormen osoituksesta, vaativasta äänestä ja mieluummin tajuttava jo hieman etuajassa, ennakolta ;)
Tinttakiukkuilu on nykyään aika arkipäivää. Hermo menee melko pienestä. Milloin suututaan kielloista tai turhautumisesta, milloin heittäydytään suoraa huutoa lattialle, milloin lennätetään lusikka kaaressa matolle, heitellään leluja, protestoidaan äänekkäästi, kitistään, kiljutaan tai pillahdetaan lopulta itkuun. Eikä vanhemman auta kuin purra hammasta ja YRITTÄÄ muistaa että toinen on pieni ja tämä on sillekin ihan uusi kehitysvaihe. Minä ohjaan ja kestän, kannan ja ymmärrän. Se on mun tehtävä. Vaikka totta puhuen sitä ei aina tilanteen ollessa päällä meinaakaan muistaa, vaan tekis mieli itsekin heittäytyä lapseksi ja kiukutella takasin. Tässä kasvetaan ja kasvatetaan samaan aikaan. Näinhän se menee.
Haastava vaihe, myönnetään. Mutta vielä ollaan pärjätty ihan hyvin, vaikka aina en todellakaan tajua mistä nyt tuulee. Ja se nyt lienee selvää, että lapsi on rakas ja ihana kiukutteluista huolimatta. Napanuora venyy ja paukkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti