Kiitos ei

Tämä alkuvuosi on mennyt mulla hyvin pitkälle aktiivisen työnhaun merkeissä. Henkisesti väsyttävää ja energiaa vievää puuhaa etsiä sopivaa työtä, tehdä jokaiseen työpaikkaan räätälöity työhakemus, odottaa pitkään, joskus jopa yli kuukauden ajan jotain yhteydenottoa, innostua haastattelukutsuista, jännittää haastattelua ja panostaa siihen täysillä... ja lopulta pitkän prosessin päätteeksi kuulla pettymystä aiheuttava kiitos, mutta ei kiitos. 

Olen tiristänyt itsestäni kaiken osaamiseni, koittanut tuoda esiin kykyä, taitoa ja vaikka mitä muuta, mikä vuoksi olenkin nyt henkisesti aika loppu. Kaikkiaan kolmessa haastattelussa on nyt tullut käytyä... hmmm... kuukauden sisään. Ensimmäisessä olin tradenomin papereillani neljää yliopistotutkinnon suorittanutta vastaan ja yllätys, yllätys hävisin skaban. Toisessa olin kolmen parhaan ja tasaväkisen finalistin joukossa, mutta näppäryystestin perusteella joku toinen sai paikan. Kolmannesta odotan vastausta, mutta toiveet sen suhteen eivät ole kovin korkealla :P  Kilpailuhenkinen minäni on saanut kolauksen ja se ärsyttää. Mä haluan voittaa ja saada työn!

Tähän hetkeen tarvitsisin jotain hetkellistä maisemanvaihdosta tai piristävää muutosta, muuta ajateltavaa. Ei ole kiva Leollekaan, että äiti on ihan muissa maailmoissa, kun pitäisi keskittyä entistä enemmän tuohon ihanaan päivänpaisteeseen, joka ei huolehdi huomisesta vaan nauttii enimmäkseen joka hetkestä. Äiti tarvitsisi nyt palasen pojan intoa, hyvää tuulta ja energiaa.