Pysähdy ja talleta tämä hetki

Jonkin asteinen tyytymättömyys on iskenyt muhun turhan usein viime aikoina. Perusasiat on ihan hyvin, mutta mä tunnen olevani jotenkin sivussa ihan kaikesta, välillä tosi yksin. Elämä junnaa paikallaan, mitään ei tapahdu!

Seuraavan tekstin oon kirjoittanut jo aikaisemmin paperille, mutta kirjoitan sen nyt tännekin, koska se saa mut asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja lopettamaan itsesäälittelyn.

Kiidän liikaa. Ajatukset hyppii tulevassa. Odotan koko ajan jotain. Kesää, syksyä, talvea... kun se hetki on käsillä, niin jo toista hetkeä. Kun lapsi oppisi sen ja sen taidon. Saavuttaisi jälleen uuden etapin. Kunpa jo pääsisimme rakentamaan, omaan kotiin. Saisinpa jo uuden työn. Toinen aika, huominen.

Nyt pitää jarruttaa. Ottaa itseä hartioista kiinni ja istuttaa pöydän ääreen näkemään tämä hetki. Elämä nyt. Miksi yritän aina kiiruhtaa tämän ajan edelle, niin että se käsillä oleva hetki jää melkein elämättä ja nauttimatta?

Pienen pojan aamuiloinen höpöttely omasta sängystä. Sateen ropina katolla. Ihana hetki. Miksi en osaa elää hetkessä kuin lapsi, jolla ei ole vielä käsitystä ajasta. Lapselle on vain se hetki, juuri sellaisena, aitona. Minulle aika juoksee. On vuosia, tapahtumia, kiiruhtamista ajasta ja paikasta toiseen.

Vaikeaa tajuta, että vaikka tuo pieni rakas poika on ollut meille vanhemmille olemassa vielä melko lyhyen aikaa, olemme me vanhemmat olleet olemassa hänelle aina. Siinä lapsen ja vanhemman suuri aikaero.

Yritän hidastaa tätä turhaa juoksua ja nauttia kunnolla näistä nopeasti vilistävistä päivistä, sillä koskaan enää ei tuo pieni kirkassilmäinen poika ole noin pieni kuin tänään.

Tähän hetkeen jään, sen talletan ja palaan joskus muistoissani uudelleen.

Minä itte!

Vaikka oikeita sanoja ei vielä olekaan, löytyy Leolla omaa tahtoa, jonka tajuaa sanomattakin. Kehen lie tullut pieni jääräpää, herra Itte ;) Jos poikaa kuinka koittaa houkuttaa tekemään jonkun asian helpoimman kautta ja yrittää auttaa, on tuloksena usein hermostuminen tyhmään äitiin joka ei tajua, että se homma tehdään tasan tarkkaan kuten pikkumies on itse viisaasti suunnitellut.

Kävelemisessä ei saa avustaa, vaan Leo tahtoo mennä ihan itte tukea vasten ja siitä eteenpäin. Jos yritän taluttaa käsistä, lyö poika heti kontilleen. Kirjaa luetaan itte, leluillakin leikitään vaan itte, äitin leikit on tylsiä, eikä ne kauaa kiinnosta. Mutta tärkein asia - nokkamukista juodaan ihan itte. Usein se muki menee suuhun nurinpäin, niin että juomaa sieltä tuskin paljoa tulee, mutta jestas mikä meteli, jos äiti yhtään yrittää kääntää mukia ympäri. Olen vihdoin lopettanut avustamisen tässä asiassa. Ehkä tuo jossain vaiheessa hoksaa miten päin homma parhaiten sujuu, näkyy oppineen monta muutakin asiaa ihan itte ja ilman apuja.

Kaiken uuden omatoimisuuden vastapainoksi on silti jotain, johon Leo haluaa äidin apua. Äiti on tarvittaessa mm. nostokurki, vinssi ja vaunujen hinaaja. Ihanin äskettäin opittu juttu, johon äiti kelpaa, on sanaton "ota syliin", kun poika ojentaa pienet kätensä, jotta äiti nostaisi pinnasängystä. Mun ihana ittepäinen poika :)

Räps!

Lapsen valokuvaaminen on tosi helppoa. Ostat fiksun ja näppärän ja kalliin digikameran ja siihen kalliin muistikortin, johon mahtuu tuhat ja yksi kuvaa. Sitten alat vaan napsia kuvia. Kätevää!

Mutta kun ei oikeesti oo!!! Lapsi liikkuu. Ihan koko ajan. Jatkuvasti. Meidän kamera tykkää, että kuvattava kohde on paikallaan eikä mielellään liiku. Myös kuvaajan käden olisi suotavaa olla vakaa ja välttyä liikkumasta kuvanottohetkellä. Yhtälö on mahdoton, jos kuvauskohde on tuollainen 10 kk ikäinen lapsi, jota ei kiinnosta vähääkään olla kuvattavana. Kameran hihna sen sijaan saa kuvauskohteen hakeutumaan vinhaa vauhtia niin lähelle kameran linssiä, että lähikuva nenästä tai silmästä onnistuu vaivatta. Mutta mä haluaisin sen lapsen kuvaan kokonaisena, omien leikkiensä keskellä, silloin kun sillä on söpöt vaatteet ja se näyttää niin suloiselta, silloin kun on joku hieno ilme tai hassu tilanne päällä.

Paskan kamera. Nykyisellä digikapistuksella saa ottaa sen muistikortin täyteen kuvia, jos haluaa muutaman oikeasti onnistuneen otoksen. Kaikki hyvät ilmeet jää tallentamatta kun kamera kohdistaa ja miettii liian monta sekuntia. Ilman salamaa kuva kuin kuva tärähtää, vaikka käytössä olisi lapsi/eläin asetus, jonka ilmeisesti pitäisi tuottaa parempia kuvia nopeasti liikkuvista kuvauskohteista. Salamalla kuvista tulee taas liian tummia taustaltaan ja piirteet korostuvat liikaa. Mä haluan oppia ottamaan sellaisia nättiä, pehmeän ja luonnollisen sävyisiä, mutta kohtuullisen tarkkoja kuvia. Enkä mä osaa. Onko ongelman ydin kuvaajassa, kamerassa vai missä?

Purnausta!!! Vanha kunnon filmikamera, mä haluun sellaisen!

Kelataan viikko eteenpäin, kiitos!

Pyöriikö täällä blogimaailmassa joku tartuva flunssapöpö vai miten kaikki tuntuu olevan sairaana? Niin mekin. Leolla on ollut kuumetta ja nenä vuotaa, mutta sen pyyhkiminen on Leosta ihan kamala operaatio, puhumattakaan nenäfridan käytöstä. Silmän välttäessä poika sitten rymyää maata pitkin ja pyyhkii nenäänsä lattiaan. Tästä äiti ei kyllä oikein tykkää. On inhaa jos lapsi oppii sellaisen tavan, että räkä pyyhkäistään aina johonkin lähellä olevan huonekaluun tai vastaavaan. Yöks. Mikä siinä paperinenäliinassa on niin kamalaa, että se nassu pyyhitään mieluummin vaikka mattoon? Virtaa pojassa riittää flunssasta huolimatta, toisin kuin vanhemmissaan. Oma pää on ihan höttöä ja olo on aika surkea. Nenä ja pää tukossa, mitään ei jaksaisi tehdä. Onneksi mies on tänään kotona ja vaikka hänkin on kipeä, niin mukavampi yhdessä hoitaa Leoa kun molemmat saa välillä levätä.

Nenän tukkoisuudesta huolimatta Leo on silti nukkunut yönsä kiitettävän hyvin. Viime yö meni kertaakaan heräämättä. Aamulla poika löytyi sänkynsä pääpäädystä poikittain massullaan nukkumasta :) Tässä viikon sisällä Leo on myös oppinut miten laskeudutaan oikeaoppisesti polvia koukistamalla alas maahan, kun ensin on noustu tukea vasten ylös. Ihanan varovaista ja tarkkaa puuhaa tuo liikkumisen opettelu. Ja sinnikästä.

Mutta nyt täytyy mennä lepäilemään ja toivoa flunssan pian hellittävän. Toivottavasti en nyt levittänyt tämän kirjoituksen mukana flunssaa kovin monelle eteenpäin :p

Neuvolakortti parempaan talteen

Leon neuvolakorttia on säilytetty tähän asti tylsässä muovitaskussa, joka on aina mun laukussa, missä se altistuu kulumiselle ja nuhraantumiselle. Ei paras säilytyspaikka todellakaan. Olen joskus jossain nähnyt kivoja kankaisia suojakansia neuvolakorteille ja tänään sain inspiraation koittaa väkertää sellaisen haparoivilla ompelijantaidoillani. Lopputulokseen olen kuitenkin varsin tyytyväinen. Tuotos ajaa asiansa ihan onnistuneesti. Päällytikkaukset meni kyllä päin mäntyä, pitää varmaan harjoitella enemmän. Kansissa on pahvivahvikkeet ja sisällä kaksi taskua, jos vaikka joskus tarvitsisi toisellekin kortille paikan... :) Koristeeksi lisäsin muutaman napin.

Syssyä

Mä niiiiiin nautin, kun saan olla kotona kauniina syyspäivinä. Ihanaa nukkua pitkään (jos Leo vaan sallii ja aika usein salliikin) ja herätä vasta kuin suurin osa työssäkäyvistä jo pakertaa työpöytänsä ääressä, kiertää Leon kanssa kävelylenkkejä kuulaassa syyssäässä luonnon keskellä, olla ja mennä oman aikataulun mukaan. Koitan nyt ottaa kaiken irti tästä kotoilusta, koska en voi tietää milloin pääsen/joudun töihin ja kiireinen normiarki koittaa. Tavallaan sitäkin toivoo, mutta tällaisina syyspäivinä oon vain tyytyväinen, että saan olla päätoiminen äiti ja Leon kanssa kotona.

Tälläisissä maisemissa kierrettiin yhtenä päivänä, samalla kun käytiin kummitytön synttäreillä. Oli tosi tuulinen päivä, mutta nykytavoistaan poiketen poitsu jopa nukahti rattaisiin. Tuulen humina kai unetti tai sitten tuo körökörö tie, jota kuljettiin. Nuo matkarattaat ei vaan olleet paras menopeli hiekkatielle, mutta ovat ainoat joita jaksan autossa mukana kuljettaa. Leon yllä on mummin kutoma uusi villatakki ja -sukat.

Meidän syksyyn on kuuluunut myös luonnon tarjoamista herkkupaloista nauttiminen. Syysomenoita on maisteltu ja punaisia viinimarjoja. Leo tykkäsi molemmista, mutta erityisesti viinimarjoista, vaikka kuvittelin pojan vierastavan uutta kirpeää makua. Ihanan ennakkoluulottomasti tuo lapsi maistelee kaikkea uutta, mitä tarjotaan. Ollaan Leon ja Leon mummin kanssa käyty myös sienimetsällä. Karvarouskuja löytyi koko sangollinen läheiseltä autioituneelta ja heinittyneeltä leikkikentältä. Sienien bongaaminen on vähän kuin aarteenetsintää, vaikka itse en sienistä niin piittaakaan, niitä on silti hauska etsiä. Tämä sieni ei kylläkään päätynyt sienikoppaan vaan oli niin kuvauksellinen, että piti ikuistaa. Nimensä mukainen sieni, kun oikein tarkaan katsoo :)

Uusi blogi, uudet kujeet

Tervetuloa Pihlan ja Leon uuteen blogiin lukemaan otteita poikasen elämästä ja miksei vähän poikasen äidinkin. Sama tuttu meininki jatkuu uusilla kommelluksilla täällä bloggerin puolella. Vanha blogi löytyy edelleen täältä.

Olin jo kauan miettinyt Masuelämää-nimen vaihtamista, koska a) varsinainen masuelämä eli odotusaika loppui jo jokunen aika sitten ja b) nimi ei nykyisellään tuonut mulle mieleen muuta kuin vatsan kurinaa ym. suoliston ääniä... Toivottavasti en harhaanjohtanut kovin montaa lukijaa :D

Mutta koska "suuret muutokset" eivät tapahdu aina nopeasti (ainkaan mulla), meni tähän vaihtoon hieman aikaa. Lopulta pitkällisen pohtimisen tuloksena päädyin vaihtamaan sekä blogin nimen että blogipalvelun.

Masuelämästä kuoriutui Poikasen elämää :)