Kohti pääsiäistä

Tänään ulkoiltiin Leon kanssa mahtavassa kevätaurinkoisessa säässä etsimässä pajunkissoja. Löytyihän niitä lopulta kovan etsimisen ja lumessa rämpimisen jälkeen, tipahdin nimittäin reittä myöden uppolumeen ylittäessäni ojaa, jonka takana pajupuska oli.

Pajunoksat pääsivät lopulta vanhaan maitotonkkaan keittiön pöytää kaunistamaan ja noiden oksien koristukseksi löysin läheiseltä kirpputorilta kolme kappaletta kuvassa näkyviä Pentikin lasilintuja. Harvemmin olen kirppislöytöjä tehnyt, mutta nämä voidaan lukea sellaiseksi, koko satsi vitosella.

Samalla pajunkissareissulla käytiin myös läheisessä leikkipuistossa, lunta oli sielläkin ihan riittävästi. Kiva työntää ja kiskoa rattaita lumimössössä, käy ihan kuntoilusta. Leosta puistossa oli tosi kivaa, eikä sieltä olisi malttanut lähteä poiskaan. 

Lauantaina olisi sitten tiedossa trullittelua ensimmäistä kertaa meidän pikku noita nokinenän kanssa. Saapa nähdä antaako poju maalata naamaansa yhtään. Nenä ja posket nyt ainakin :) Jotain herkullisia pääsiäisleipomuksiakin olisi tarkoitus loihtia, myös pääsiäissiivot odottavat vielä tekijäänsä, se on vuorossa sitten huomenissa...

Telepatit

Tunnustan... Ostan silloin tällöin (niin kuin varmasti moni muukin äiti) omaa aikaa istuttamalla lapsen lastenohjelmien ääreen. Hyi, hyi, huono äiti... Mutta minkäs teet, välillä on vaan saatava tehdä kotitöitä ilman lahkeessa roikkuvaa pikku apulaista.

Ja onko se nyt oikeesti niin kamalaa, jos lapsi viihtyy ja äiti saa tehtyä hommia noin sata kertaa nopeammin kuin lapsen kanssa. Eri asia, jos ohjelmia tuijotetaan pitkin päivää jatkuvasti, sellaista mäkään en ymmärrä. Jotenkin on vaan iskostunut takaraivoon semmoinen kielteinen fiilis tuosta oman ajan ostamisesta lapsen tv:n tai tietokoneen katselun kustannuksella. Mutta äidithän ovat tunnetusti hyviä syyllistämään sekä itseään, että muita äitejä tälläisten asioiden suhteen, joten ehkä on parasta vain vaimentaa se pieni päässä nakuttava ääni.

Pikku kakkonen meillä pyörii joskus taustalla, ei Leo sitä varsinaisesti edes katsele, mutta laulut ja ohjelmien tunnussävelmät laittavat monesti pienen pojan jalat tanssahtelemaan. Tosin on yksi ohjelma, jota Leokin jaksaa seurata tiiviisti, nimittäin Teletapit. Jokin kumma niissä rasittavissa, värikkäissä ja hihittävissä otuksissa jaksaa tuollaista pientä kiehtoa. Teletappeja eli telepatteja, katsotaan youtubesta, samoja pätkiä moneen kertaan. Ja aina vaan ne jaksaa poikaa kiinnostaa. Mulla vaan alkaa tulla korvista ne samat hihkumiset, joten menin tilaamaan Leolle dvd:nä nämä:

Ja samalla ostin itselleni tulevaisuutta varten sitä kuuluisaa omaa aikaa. Eikä tullut huono omatunto. Ainakaan vielä. Tilausta odotellessa.

Iloinen yllätys!

Mikä ihana yllätys SiniK:n Pikkuruisia juttuja-blogissa odottikaan! Suurkiitokset tästä tunnustuksesta. Olen hämmentyneen iloinen :)

Itse vierailen päivittäin lukuisissa kauniissa, ihanissa ja elämänmakuisissa blogeissa, joista en osaa valita vain muutamaa laittaakseni tunnustusta eteenpäin jakoon. Joten kaikki mukavat blogit, joita käyn lukemassa ja joskus kommentoimassa ansaitsevat tämän saman tunnustuksen.

Kiitokseksi tarjoan maistiaisen herkullista mutakakkua, jota leivoin heti aamun alkajaisiksi. Ohjeen tähän herkkuun nappasin tunnustuksen antajalta :) Varoitus oli ihan aiheellinen, tähän saattaa jäädä koukkuun...

Kangastuksia

Viikonlopun ostosreissulta löytyi kivoja kankaita. Tarkoituksena olisi ommella Leolle tilkkupeitto sinisävyisistä puuvillakankaista. Kauniita pienikuvaisia/ruudullisia tai pilkullisia kankaita ei vaan tunnu kovin helposti löytyvän ainakaan näiltä leveysasteilta. Omaa kangassaalistani haalin kasaan vähitellen. Kaapista löytyykin jo melko paljon kangasherkkupaloja, jotka vain odottavat inspiraatiota ja ahkeraa ompelijaa. Taitoahan mulla ei liiemmälti vielä ole, mutta eiköhän se karttuisi tekemisen myötä :D  Tarvitsisin ompelukoneen, jotta pääsisin toteuttamaan kaikkia näitä päässä vilistäviä ideoita.

Kankaiden lisäksi ostin tämän virkkauskirjan. Kirjassa on selkeät ohjeet ihan tälläistä aloittelijaa varten. Jospa sitä oppisi tämänkin taidon.

Ensi kuussa täytän kolmekymmentä. Kamalaa ja outoa. Ihan siksi, että en tunne itseäni niin vanhaksi. Tai vanhaksi ja vanhaksi... omissa mielikuvissa kolmekymppiset on jo niin aikuisia ja viisaita. Enkä mä ole kai kumpaakaan ihan vielä ;) Lahjatoivelistalla on kaksi asiaa, joista jompi kumpi olisi kiva saada: hyvä ompelukone tai tämä ihana radio. Ompelukone edellämainitusta syystä ja radio ihan muuten vaan tai siksi että mulla ei ole keittiössä radiota. Tuo kapistushan on sekä hyödyllinen että aivan syötävän söpö! Vai voiko joku väittää muuta? Toiveet on kyllä sitä luokkaa, etten mä taida enää parikymppinen olla :D

Tahtoo, haluaa, vaikka ei aina tiedäkään mitä...

Kipunointia ja salamointia, turhautumiskiukkua, lyhyttä pinnaa, huutoa... vahvaa oman tahdon osoittamista, luonnetta. Sitä löytyy! Olisiko kyseessä jo alkava uhmaikä? Onneksi löytyy myös vastapainoksi suloisia hymyjä, hurmurintaitojen harjoittelua, jatkuvaa pälpätystä, uusia oivalluksia, iloa ja riemua sydämen pohjasta asti.

Kun on päässyt ajattelemasta miten helppo lapsi mellä onkaan, osaa se kyllä yllättää välillä hieman toisellakin tavalla. Ehkä noin kuukauden verran on etsitty uusia rajoja ja koeteltu vanhempien kärsivällisyyttä. Yhteinen kieli kun ei vielä oikein suju (poika tajuaa kyllä, vanhemmat taas hieman hitaasti), on äidin ja isän koitettava ymmärtää lasta muulla tavalla. Eleistä, sormen osoituksesta, vaativasta äänestä ja mieluummin tajuttava jo hieman etuajassa, ennakolta ;)

Tinttakiukkuilu on nykyään aika arkipäivää. Hermo menee melko pienestä. Milloin suututaan kielloista tai turhautumisesta, milloin heittäydytään suoraa huutoa lattialle, milloin lennätetään lusikka kaaressa matolle, heitellään leluja, protestoidaan äänekkäästi, kitistään, kiljutaan tai pillahdetaan lopulta itkuun. Eikä vanhemman auta kuin purra hammasta ja YRITTÄÄ muistaa että toinen on pieni ja tämä on sillekin ihan uusi kehitysvaihe. Minä ohjaan ja kestän, kannan ja ymmärrän. Se on mun tehtävä. Vaikka totta puhuen sitä ei aina tilanteen ollessa päällä meinaakaan muistaa, vaan tekis mieli itsekin heittäytyä lapseksi ja kiukutella takasin. Tässä kasvetaan ja kasvatetaan samaan aikaan. Näinhän se menee.

Haastava vaihe, myönnetään. Mutta vielä ollaan pärjätty ihan hyvin, vaikka aina en todellakaan tajua mistä nyt tuulee. Ja se nyt lienee selvää, että lapsi on rakas ja ihana kiukutteluista huolimatta. Napanuora venyy ja paukkuu.

Tossut

Mulla on ihanat uudet varpaanlämmittimet! Tein viikko sitten tossutilauksen äidille ja tänään sain vastaanottaa valmiit valioyksilöt. Tulee kyllä tosi tarpeeseen, erityisesti yöllä, kun välillä täytyy hipsutella käymään Leon huoneessa milloin hyssyttämässä, milloin laittamassa tuttia paikalleen. Ja mun varpaat jäätyy siinä matkalla, enkä sitten enää sänkyyn palatessa meinaa saada nukutuksi kun on niin vilu. Nyt on ongelma ratkaistu! Niin ja onhan näitä muutenkin kiva pitää kotioloissa, söpöt ja lämpimät. Sopivat tälläiselle vaihtolämpöiselle vilukissalle, jolla on välillä hirmu kylmä ja hetken päästä kuuma :) Nämä tossut on virkattu Novitan Huopanen-langasta ohjeella, joka löytyy täältä.

Lokoista viikonloppua! ♥

Poikasen valtakunta

Innostuin napsimaan kuvia poitsun huoneesta, jota on kiva järjestellä, vaikka tilaa saisi olla reilusti lisää, erityisesti säilytystilaa. Leon lelut tuntuvat kulkeutuva aina pitkin asuntoa, vaikka niiden pääasiallinen säilytyspaikka onkin tässä huoneessa.

Leluja ja kirjoja on säilötty koreihin sängn alle, hyllyille, laatkoihin sekä kaappiin, mutta Leo kuljettaa niitä mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin patterin taakse, pesualtaaseen, sohvan alle jne... 

Huone on pakon sanelemana yhdistetty leikki/makuu/työhuone, jossa olisi vielä paljon laitettavaa ja sisustettavaa, mutta meneehän tämä näinkin. Ainakin Leo viihtyy täällä ja sehän on pääasia.

Kirja/nallukkahylly ja Leon vauvakuvasta teetetty kangastaulu.

Kivoimmat lelut on puisia ja kauniita. Kuten nämä.

Leon 1-vuotis kuvasarja

Säilytystä monessa muodossa...

Otoksia sieltä ja täältä...

Paapan tekemä jakkara. Vanha, kulunut ja kaunis.

Ystävykset katonrajassa :)

Täällä sitä leikitään, luetaan, pöllötellään ja uinutaan. Poikasen oma paikka.

Ostosterapian jatko-osa

Tuli hankittua vähän laajennusta Leon bodyvarastoon sekä uusi ulkoiluasu kevättä ajatellen. Mietin kauan ostaakko haalari vai housut- ja takkiyhdistelmä, mutta päädyin tuohon jälkimmäiseen, koska takkia voi käyttää myös kesällä ja oletan tuon asun mahtuvan Leolle vielä ensi syksynäkin. Pipokin löytyi niin sävysävyyn, että tarttui mukaan. Harmi, ettei takin oikea värisävy erotu kuvasta, on hieman vahvemman vihreä luonnossa.

Sisustelua...

Matalapaineisen mielen piristykseksi on ainakin yksi hyvä keino, nimittäinen maltillinen tuhlaaminen elikkäs shoppailu, jota viime aikoina on tullut harrastettua sattuneesta syystä useampaan otteeseen.

Ostokset ovat olleet aika sisustuspainotteisia, lähinnä aleostoksia ja jatkossa blogiinkin saattaa eksyä useammin jotain tähän aihekategoriaan liittyvää, koska mä vaan niin rakastan kauniita esineitä, kodin sisustamista, suloisia löytöjä ja koitan myös ehtiä välillä itsekin luoda jotain uuttaa mielen piristystä. Tälläisiä tavaroita on sattunut mukaan noilta "metsästysreissuilta" :)

Green Gaten suloinen purkkisarja

Alennuksesta kaksi kynttilänjalkaa ja peili. Yhteensä 20 €.

Eteiseen penkki Jyskistä ja tervetuloa-kyltti.

Penkin pehmuste on tarkoitus verhoilla uudelleen, ehkä jollain raitakankaalla.

Tähän sarjaan ostin myös hattuhyllyn koreilla, mutta se odottaa vielä laatikossa kokoamista...

Kiitos ei

Tämä alkuvuosi on mennyt mulla hyvin pitkälle aktiivisen työnhaun merkeissä. Henkisesti väsyttävää ja energiaa vievää puuhaa etsiä sopivaa työtä, tehdä jokaiseen työpaikkaan räätälöity työhakemus, odottaa pitkään, joskus jopa yli kuukauden ajan jotain yhteydenottoa, innostua haastattelukutsuista, jännittää haastattelua ja panostaa siihen täysillä... ja lopulta pitkän prosessin päätteeksi kuulla pettymystä aiheuttava kiitos, mutta ei kiitos. 

Olen tiristänyt itsestäni kaiken osaamiseni, koittanut tuoda esiin kykyä, taitoa ja vaikka mitä muuta, mikä vuoksi olenkin nyt henkisesti aika loppu. Kaikkiaan kolmessa haastattelussa on nyt tullut käytyä... hmmm... kuukauden sisään. Ensimmäisessä olin tradenomin papereillani neljää yliopistotutkinnon suorittanutta vastaan ja yllätys, yllätys hävisin skaban. Toisessa olin kolmen parhaan ja tasaväkisen finalistin joukossa, mutta näppäryystestin perusteella joku toinen sai paikan. Kolmannesta odotan vastausta, mutta toiveet sen suhteen eivät ole kovin korkealla :P  Kilpailuhenkinen minäni on saanut kolauksen ja se ärsyttää. Mä haluan voittaa ja saada työn!

Tähän hetkeen tarvitsisin jotain hetkellistä maisemanvaihdosta tai piristävää muutosta, muuta ajateltavaa. Ei ole kiva Leollekaan, että äiti on ihan muissa maailmoissa, kun pitäisi keskittyä entistä enemmän tuohon ihanaan päivänpaisteeseen, joka ei huolehdi huomisesta vaan nauttii enimmäkseen joka hetkestä. Äiti tarvitsisi nyt palasen pojan intoa, hyvää tuulta ja energiaa.